Kun tähän maailmaan syntyy, joutuu heti testattavaksi ja arvioitavaksi. Syntyminen on traumaattista. Omalta osaltani se meni niin, että ensimmäiset sanat mitä sanottiin rankkojen, erilaisia fyysisiä ominaisuuksia mittaavien testien jälkeen kuuluivat jotakuinkin näin: ''päivän parhaat pisteet!'' Kun veljeni syntyi kaksi vuotta myöhemmin (samana päivänä kuin minä, miettikääpäs sitä ''sattumaa'') tein sairaalan lattialla kuperkeikkoja. Koska, miksi ei?! Tervetuloa pikkuveli.
Joskus hieman vanhempana, ehkä 5-7 vuotiaana kävin yleisurheilukisoissa kylällä, maanantaikisoiksikin niitä silloin kutsuttiin, ja äippä mainitsi kerran ohimennen, että saatoin joskus vaan yhtäkkiä päättää että nyt perkele heitän tuota palloa pitemmälle kun tuo toinen. Ja sitten heitettiin. Ja koko stadion hiljeni. Astiakaapissa on vieläkin voitetut lautaset ja lasit (hyvin säilyneinä, tiskikonetta kun ei ole koskaan ollut eikä käytetty). Kun menin ekalle luokalle, voitin tanssikilpailun diskossa sillä tavalla. Muistan miten tanssilattialla yksi toisensa jälkeen kilpailijoita tippui pois ja kisan arvioijat supisi ja osoitti mua, tuo tyttö se vasta hyvin tanssiikin! Ei se välttämättä kaikkein teknisintä tai sulavinta liikehdintää ollut, mutta ainakin siinä oli tunnetta ja voiko pienen seitsemänvuotiaan koulutaival paremmin enää alkaa?
(Tulipa tässä mieleen sekin, että noihin aikoihin harjoitin lisäksi antaumuksella muuan P. Pitkätossulta omaksuttua suurta jaloutta. Uhrasin kultaiset viikkorahani ostamalla lähes koko luokalle karkkia viereisestä kioskista välitunnilla. Olin ihan ihmeissäni kun äiti ei sitten ilahtunutkaan yhtään, ei sitten ollenkaan, vaikka olin aivan varma, että hän olisi ollut minusta hyvin ylpeä).
Pahin kilpakumppanini oli silloin E.S. Juostiin aina kilpaa ja se aluksi voitti mut. Mutta sitten… tilanteet muuttuu. Pian sen jälkeen me muutettiin pois enkä nähnyt koko ihmistä sen koommin, ehkä saatoin vähän harmitella mielessäni, että kenenkäs kanssa nyt juostaan. Kunnes sit vuosia myöhemmin jo aikuisena E tuli sinisissä hiuksissa sattumalta mua vastapäätä istumaan lähijunassa Helsingissä. Teki mieli kysyä et muistatkos kuka minä oon! Ehkä hän oli halunnut unohtaa.
Mutta mitä tanssimiseen tulee niin, hieman myöhemmin oli vanhojen tanssit. En tanssinut, ei ollut paria enkä muutenkaan halunnut tanssia. Sanoin äitille, että laitan ne rahat mieluummin muualle. Lähdettiin siis käymään New Yorkissa. Trump Towerkin Manhattanilla näytti vielä melkein harmittomalta silloin... Mutta, halusin siis matkalla sillä halusin nähdä Vapauden patsaan. Siitä asti olen sen halunnut nähdä, kun katsottiin pieninä lapsuuden parhaan kaverin kanssa Titanic. M otti mua käsistä kiinni ovenpäälläjäämeressä-kohdassa ja pakotti mut lupaamaan niin, että itekin siihen uskoin, etten ikinä luovuttaisi. Lupasin koko sydämestäni. Seuraavana päivänä opeteltiin ajamaan Osuuspankin parkkipaikalla pyörällä ilman käsiä ja ilman kypäriä. Mulle poliisi näyttää Hei liiku hitaammin. Nyt siihen pihaan kurvaa meidän sähkönsininen urheiluauto, kuuden tähden Mazda, vaikka työpaikka Osuuspankilla jäikin vielä toistaiseksi saamatta.
Vapauden patsaasta otinkin sitten, valehtelematta, abaut 200 kuvaa eri kuvakulmista. Välillä aina mietin sen jälkeen, et olikohan se ihan normaalia. Siellä ne kuvat on edelleen koneella (lakikirja neidon kainalossa on hauska näin jälkeenpäin). Kunnes sitten vihdoin, Herran vuonna 2025 löysin itseni telinevoimistelija J. Mönkkösen Instagramia selailemasta. Hän on siis valokuvannut paljon ja siellä oli lainaus jotenkin siihen tyyliin, että ihan sama kuinka monta kertaa otat samassa paikassa kuvan, kunhan se tekee sut onnelliseksi! Niinpä😇
