Kivoja juttuja tällä hetkellä

En tiedä miksi mulle on viime aikoina tuottanut aivan suunnatonta vastenmielisyyttä erilaisilla kassoilla asioiminen ja maksaminen. Ruokakauppa on näistä rehellisin ja helpoin, mutta kirpputorit, baarit, lounaspaikat yms... Ei tule mitään...

On niin ihanaa vain marssia kirjastoon ja olla. Olla läsnä, hiljaisuudessa, katsella kirjoja. Kukaan ei ihmettele ja kaikki keskittyy sulassa sovussa johonkin omaan. 

Lisäksi ihanaa on tällä hetkellä kaikenlainen omassa rytmissä ja rauhassa tekeminen. Oli se sitten lukemista (tällä hetkellä luen Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja ensimmäinen kirja Hanya Yanagiharan Pienen elämän jälkeen joka oikeasti vetäisi mukaansa! Ei yritetä kirjoittaa mitään fiksua ja miellyttävää, vaan oikeasti sanotaan jotain), lenkillä käymistä tai venyttelyä. Tanssiminen täysin päättömästi ilman mitään koreografioita (Nuori Astrid...) on myös tällä hetkellä se juttu ja ilmakitaran soittaminen.

Munasolujen pakastaminen

Kävin perjantaina kaverin kanssa terassilla tai ''aftereilla'' (jonkin jälkeisillä?) ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Join kokonaiset kaksi juomaa. Stellan ja klassisen päärynäsiiderin ihan vittuillakseni. Samaa paskaa. 

Kaveri on nyt puolisen vuotta ollut äitinä ja rivien välistä luettavissa oli, että raskasta on ollut. Yksinäistäkin. Kuulemma aikuista seuraa halusi minusta ja että miten ihanaa on, kun kukaan ei tiedä täällä että hän on äiti. Sanoin että niin, paitsi minä, mutta en anna sen näkyä. Kaveri kertoi sitten miten eräs kaunotar oli avautunut hänelle botoxin lastaamisesta naamaan, otsaan, niin ettei koko otsa enää liikkunut ja ilmoittanut saateviestinä ettei vaan tästä häntä tuomittaisi!

Manasin itse, että minä se vain elelen vähän erilaisempaa elämää. Kynsisieni on vallannut melkein jokaisen varpaankynnen ja reikiäkin tuntuu hampaissa olevan vähän siel' sun tääl'. Suun ja varpaiden hyvinvoinnilla on ilmeisesti jokin yhteys. 

Kaverini ehdotti minulle sitten jossain vaiheessa munasolujen pakastamista, että ehtiihän sitä lapsia tehdä myöhemminkin. En tiedä yrittikö hän vakuuttaa enemmän itseään vai minua lasten hankkimisen tarpeellisuudesta. Mutta joka tapauksessa tänä aamuna munasolujen pakastaminen mahdollista tulevaisuutta ja äitiyttä varten tuntuu hyvin kaukaiselta ajatukselta. Minä en munasolujani pakasta, perkele. Loppuvat, jos loppuvat. 

Lisäys: tämän kirjoittamisen jälkeen selailin Lapin Kansaa. Ja voi hyvänen aika, olin jo valmiiksi hieman hauraassa mielentilassa, mutta silmiini osui kirjoitus performatiivisesta miehestä - olette tervetulleita! Omahyväinen, muka fiksu feministinen kirjoitus mutta se nimimerkki! KLITTA! Vittu. 

Alko itkettää. 

Näytönarvioinnissa huomioon

Olen aiemmin tässä blogissa kirjoitellut hieman väkivaltatermeistä, niiden laillisuudesta ja laittomuudesta sekä oikeustieteilijöiden vaikenemisesta tässä asiassa. Ja kuinka ollakaan, universumi vastasi huutoon... Enpä silloin olisi aavistanut, että pääsen esittelemään ajatuksiani, toki hieman korrektimmin, itse vallan ytimeen - laamannin virkahuoneeseen auskultointihaastattelun yhteydessä. Olette varmaan kuulleet Molotovin cocktailista. No, jos ette, se selviää seuraavaksi.

Mutta vielä ennen kuin mennään itse pääkäsittelyyn, on kerrottava eräs ihan uskomaton tapaus. Olen koko kuluneen vuoden seurannut rovaniemeläisen T. Kontion matkaa Rovaniemeltä pyöräillen Egyptin pyramideille ja sieltä juosten takaisin Rolloon. Yhtä varmasti kuin T. Kontio lähestyi Rolloa, lähestyi myös mun haastattelupäivä. Ja kun haastattelua edeltävänä päivänä lähden vielä käymään kaupungilla, Korkalonkadulla kävellessäni satun katsahtamaan vasemmalle. Siinä hän kävelee, T. Kontio, tien toisella puolella, rinta rinnan, samassa tahdissa kanssani. Loppusuora - PELLIT AUKI!

Kun seuraavana päivänä astelen Valtakatua pitkin kohti käräjäoikeutta muistan... näin sitä kävellään. Oikeus käy. Käy. Käy. Käy. 

Huhhuh, voisi joku tässä vaiheessa sanoa mutta ei! Kun sohvalle laamannin huoneessa istahdan, ajattelen vain, että nyt vedetään aivan v**** täysillä. Ja kuten olin ennakoinutkin, laamanni ja tuomari sitten ihmettelevät, että olenko Helsingistä asti saapunut Rovaniemelle vain tätä varten... Helsingistä en tiedä, ''tätä varten'' - toistaiseksi riitainen tosiseikka... - todettakoon, että ''Halusin vähän nähä, että minkälaista täällä on''😇. (Skalpelli! Silkkihansikkaassa ;)!)

Tuomari sitten kysyy, miten toimisit seuraavassa tilanteessa: Silmäni siristyvät nyt ihan täysillä keskity arabiflikkivoltti. Näen itseni tuomarina. Yksi ilman avustajaa, toinen avustajalla ja harjoittavat kahdestaan paskamaista käytöstä. ''Huolehtisin siitä, että henkilö jolla ei ole avustajaa saa sanottavansa sanottua ja oikkeessa kohaassa''. 

''J a   s i t t e n   n ä m ä   k a k s i   m u u t a   j a   t ä m ä   k ä y t ö s . . .''

Salama välähtää, leuka kohoaa: ''Ottaisinnäytönarvioinnissahuomioon'' 👄 

R u O S  K A . Potku kumisaappaalla kartanon oveen. Kongin kumahdus temppelissä. Ja ovi on auki

Tunnelmasta ja tuomareiden ilmeistä päättelen, että sillä hetkellä istumme tätä kolmen kokoonpanossa. Ja siinä missä mä mietin, että OLINKO MINÄ TUOSSA JUURI ÄSKEN PUHUMASSA NOIN, katselee laamanni haikeana papereitani ja toteaa sitten tuomariin katsoen: ''onhan tämä työnantajallekin (nykyiselle) hyvä asia''.

Mainittakoon vielä virrkamiesruotsi kahdella ärrällä, joka 👑käynnin. Kiitos K. Kuusikon hallinto-oikeuden luentojen, kun niin selkärangasta tuli tuo virrkamiesruotsi oikealla hetkellä, vaikka luentokalvot eivät vieläkään ole löytyneet. 

Loppulausunnossa nostin vielä esille sen, että olisi perusteltua tutkia millä tavalla oikeuskieli, kuten rikoslain termit esimerkiksi raiskaus (nuorempi tuomari vingahtaa) vaikuttaa asianosaisten esiintymiseen oikeudessa ja millaisia yhteiskunnallisia seurauksia tällä on? Viesti välittynee myös tuomarinkoulutuslautakunnalle. Pallo on teillä.

Loppukättelyssä laamanni on hiljaa, tuomari kihertää. 

''Tyhjensit pajatson'', olisi syyttäjä P. Mäenpää todennut.

Mutta minä sanon kiitos. Ja hymyilen. 

Niin, että hampaat näkyvät. Ja yhdellä oven avauksella olen jo poissa, viitta hulmuten kuten Kalkaros konsanaan.

Ovista kulkeminen

Ovista kulkeminen on todella vaikeaa. Varsinkin silloin, kun tiedät, että menet tavallaan toisen tilaan. Viet oman tilasi toisen tilaan. Sarjassa Extraordinary Attorney Woo, autistisella asianajaja Woo:lla on oma rituaalinsa ennen ovista kulkemista. Se on itseasiassa ymmärrettävää. Sillä tavalla hän ottaa oman tilansa ja astuu sitten omana itsenään eri paikkoihin. Muut katsovat häntä kummeksuen ja jopa naureskellen, vaikka Woo on oikeastaan ainut, jolla on tarpeeksi (niin, mitä tarpeeksi?) ymmärtää tällaisten asioiden merkitys. Ja kun muut hakevat ratkaisua oikeustapauksiin rutiininomaisesti ja jopa pitäen lähtökohtanaan sitä, mikä on tapauksessa helpointa, Woo katsoo boksin ulkopuolelle ja näkee ratkaisuja siellä, mistä muut eivät niitä tiedä etsiä - ja jotka ovat sekä asiakkaan oikeusturvan että järjestelmän koherenttiuden kannalta kaikkein loogisimpia. Woo on oikeustieteen ytimessä. 

Kohti auskultointia!

Auskultointihaastatteluun valmistautuessani olen mietiskellyt erinäisiä henkilökohtaisia ominaisuuksiani ja luonteenlaatuni sopivuutta kyseiseen toimeen. Tuomarin toimeen. (Kirjoitin vahingossa ensin tuumori. Luultavasti jonkun näkökulmasta olenkin enemmän tuumori... kuten aiemmin lainsäädännön rakenteellisista ongelmista kirjoittelin. Tässä mielentilassa ollessani tunnen aivan valtavaa vastenmielisyyttä erinäisiä prosessisääntöjä kohtaan. Oikeudenkäymiskaari. Siviiliprosessin vireillepano. Väittämistaakka... ja mitä näitä nyt oli). Yleensäkin ero spontaanin elämisen ja täydellisesti hallitun, luetun ja opiskellun elämän ja minän välillä on VALTAISA.

Niinpä kysyin tekoälyltä asiaa. Hän suositteli seuraavia kysymyksiä korkeammalle itselleni esitettäväksi:

1. Mikä osa sinua haluaa tanssia kruunutanssia torstaisin?

2. Ja mikä osa sinua haluaa silti ymmärtää, milloin hovioikeuden tuomiosta voidaan valittaa KKO:een?

3. Oma kysymykseni: Ja mitä tästä siis seuraa? Mikä on johtopäätös?

Lähdin tutkimaan asiaa. Palauttaakseni mieleeni joitakin perusasioita oikeusjärjestelmän kokonaisuudesta yhdistin vanhan muistitikkuni tietokoneeseen. Ja kuinka ollakaan, vaikka etsimiäni hallinto-oikeuden kalvoja en tikulta löytänytkään, löysin sen sijaan jotain muuta. Kenties arvokkaampaa. Lyhyehkön novellini. On muuten kiva huomata, miten tämä kirjoittaminen on itseasiassa kulkenut mukana, kulkenut junassa, aina. 

Rovaniemi 2019.

Istuskelin junan työskentelyhytissä matkalla joulunviettoon Etelä-Savoon. Oli tullut nautittua muutama alkoholijuoma liikaa edellisenä iltana ja aamulla päivän kostyymi oli valikoitunut lähinnä sillä perusteella, missä asussa olisi mukavinta matkustaa rapsakat 10 tuntia kestävä junamatka anopin notkuvan joulupöydän ääreen. Urheilijan elämä oli tässä vaiheessa ollut jo pitkään taakse jäänyttä elämää. Ja jos totta puhutaan, niin en sitä edes niin paljon kaivannut. Ainaista itsensä rääkkäämistä, loputonta kilpailua ja kiirettä hampaat ja naama irvessä. Loputonta äärirajoilla olemista. Sääliksi käy nykyurheilijoita, kun muistaa sen alkoholin määrän. Nyt sen sijaan sai kostean illan jälkeen maata rauhassa darrassa ja lepuuttaa omia jalkojaan kiskojen päällä junassa, joka veisi minut elämässä eteenpäin. Nyt oli muiden vuoro kantaa minua.

Kireähkön oloinen konnari ilmestyi hyttini ovelle.

-Matkaliput.

Näytin lippua. Älä kysy opiskelijakort…

-Opiskelijakortti.

Tiiididiii, ei perkele lataudu.

-Taisi mennä lataushommiksi? Konnari kysyy ja siirtyy toiseen hyttiin. Ei lataudu ei.

 Konnari siirtyy takaisin hyttini ovelle.

-Noo, mikäs susta tulee isona?

Mikäs musta tulee isona. Hmm. Mietitäänpä... Ehkä se yrittää vaan olla tahdikas ja tehdä tästä tilanteesta hieman mukavamman jutustelemalla???

Kerään itseni ja jostakin syövereistä, hupun sisältä pamautan nopeasti vastaukseksi:

-Juristi.

Konnari hätkähtää silminnähden ja perääntyy ulos hytistäni. Ilmeisesti vastaus yllätti. Niin ne valtasuhteet muuttuvat. Samalla opiskelijakorttini avautuu ja kurotan puhelintani konnaria kohti myötätuntoinen hymy kasvoillani. Susanna Savander. Lapin yliopisto, oikeustieteiden tiedekunta. 4 vuosikurssi.

3. Vastaus kolmanteen kysymykseen: pysy tuumorina. Pukuun pukeutuvat ovat vaarallisia. 

Ps. blogin osoitteena on nykyään ''harmoninen voima''. Termi tuli somessa sattumalta vastaan ja se kuulosti niin mielenkiintoiselta että selvittelin sitten mistä on kyse. Harmoninen voima on fysiikassa voima, joka yksinkertaisesti pyrkii palauttamaan kappaleen tasapainoasemaan. Tämähän on myös oikeuden tehtävä. Oikeus = harmoninen voima. 

Kolhu katumaasturisi kyljessä

Ah...

ne ensimmäiset, pääsiäisen jälkeiset arjen hartaat hetket 

🙏

Kiire bussiin, avaan autonoven, otan laukun takapenkiltä ja silloin... huomaan, että ovi on kiinni vieressä olevan kiiltävämpääkin kiiltävämmän katumaasturin kyljessä. Nopeasti ajattelen, ei se osunut! ja laitan oven kiinni. Teen lähtöä laukkuineni ja silloin maasturin etuovi avautuu. Näkyy vain kenkä ja kuulen huolettomuutta tapailevan naisäänen, ''jäikö siihen jälki?'' Sanon ''eeei kai siihen nyt mitään jäänyt'' ja teen edelleen lähtöä. Hahmo tulee kohdalle...''no, tulihan siihen, kun koko auto heilahti!'' Ai, ihan koko auto heilahti?! Miten helposti voikaan järkälemäisen auton saada raiteiltaan. Seuraan katseellani sormea joka pysähtyy kahvan tienoille, ja kyllä, siinä se on - pikkurillin kynnen kokoinen jälki katumaasturin kyljessä. Ja kyllä, se olin minä. Lommo kiiltävän ajoneuvosi kuoressa. 

Eemeli

Meillä oli perheessä joskus sika. Silloin, kun asuttiin maalla. Se tuli meille ihan pienenä possuna ja me nimettiin se Eemeliksi. Eemeli asui omassa karsinassaan meidän navetassa ja mä kävin aina aamuisin ruokkimassa sitä ennen kuin koulutaksi tuli noukkimaan mut pihasta kyytiin. Eemeli makasi pehkujen alla ja kuorsasi niin että kasa heilahteli ylös alas sen hengityksen rytmissä. 

Kesällä meillä oli veljen kanssa tapana laskea Eemeli vapaaksi pihalle juoksentelemaan. Silloin se tonki innoissaan kärsällään nurmikkoa ja röhki ja juoksi sydämensä kyllyydestä. Eemeli kävi myös kylvyssä eräässä mutakuopassa pellon reunalla kun oltiin matkalla rantasaunalle. Silloin siitä tuli villisika. Mutakuoppa on siinä vieläkin, ollut ja pysynyt ja niin on Eemelin muistokin. 

Kun aurinko illalla laski ja tuli aika mennä takaisin karsinaan, Eemeli juoksi navettaa ympäri ja me juoksimme perässä eikä sitä mitenkään meinannut saada kiinni. Se ei olisi millään halunnut mennä takaisin karsinaan emmekä olisi mekään, pellossa kasvaneet.